Luokkakokouksessa

Kävin eilen Verdensteatretissa katsomassa ruotsalaisen Återträffen-elokuvan (2013), joka tunnetaan norjalaisessa levityksessä otsikolla Gjenforeningen. En enää muistanutkaan, että se oli mukana myös alkuvuoden Tromssan kansainvälisillä elokuvajuhlilla, mutta nyt sama on pyörinyt kuukauden elokuvana. Trailerin perusteella luvassa vaikutti olevan kylmäävää katsottavaa.

En muista koskaan todistaneeni elokuvateatterissa yhtä vaivaantunutta istumista ja penkissä pyörimistä. Se on tarkoituskin: Anna Odellin elokuva on ihmiskoe, joka aloittaa selvitystyön siitä, miksi aikoinaan koulussa kiusattua oppilasta ei myöskään 20 vuoden päästä kutsuta luokkakokoukseen. Elokuvan ensimmäisen puoliskon muodostavaan jälleennäkemiseen Odell kuitenkin saapuu. Ihmiset halailevat toisiaan. Jokainen on tullut paikalle hienoimmissa juhlavaatteissaan. Kaikki ovat valmistautuneet juhlimaan luokan yhteishengen muisteloita riehakkaasti. Tunnelma on matkalla kohti kattoa, kunnes Anna Odell nousee pitämään puheen kertoakseen, miten hän koki 9 pitkää vuotta luokassa. Lopputulos on kaaos, joukko yrityksiä vaientaa Odell, uloskantaminen ja lopulta koko muun joukon toteamus, että tiettyjä ihmisiä ei vain pidä kutsua luokkakokouksiin. Tätäkö myös Odellin todellisuudessa kutsumatta jättänyt luokkakokous pelkäsi - poikkeavan näkemyksen esittämistä? 

Jos elokuvan ensimmäinen puolisko on raflaava, rikkoo toinen rajoja fiktion ja dokumentin välillä. Se esittää, mikä yhteys juuri nähdyllä luokkakokoushelvetillä, josta tuleekin nyt elokuva elokuvan sisällä, on Anna Odellin elämään. Samalla jälkipuolisko keskustelee sen herättämistä reaktioista. Teknisesti nerokasta kerronnallista kikkaa ja sen tuloksia on tässä hankala selittää, mutta toisen osan hyvin eri suuntiin tarjoilemien johtopäätösten joukossa on vielä ykkösosaakin ravistelevampaa materiaalia. Entä jos aikuisten yhteiskunta joka tapauksessa on yhtä luokkakokousta, jossa kiusattujen kokemuksista keskustelemista yhä vältellään viimeiseen asti?

Anna Odellin ohjaama ja Anna Odellin itse esittämä kuva Anna Odellista voi kuulostaa hullulta rakennelmalta, mutta juuri tämän takia projekti ei rajoitu vain valkokankaalle. Sillä on pelottavan vahvaksi murtautuva yhteys todelliseen elämään. Elokuvan sisäisestä elokuvasta keskusteleva elokuva ei ole ohi, kun lopputekstit päättyvät. Jos ei halua joutua mukaan seuraavalle tasolle, kannattaa jättää koko teos katsomatta, sillä keskustelu jatkuu väistämättä juuri sellaisena kuin se elokuvan sisällä esitettiin. Näytöksen jälkeen saman nähnyt norjalaismies alkoi kysellä minulta, mitä mieltä olen. Tuntematon, vessassa. Odellin luokkakokouksesta ei pääse pakoon. Vau.