Ruotsalaisesta juhannuksesta Ruisrockiin

Parin kesäduuniviikon jälkeen unirytmi alkaa vihdoin olemaan urilla, jotka ajavat nukkumaan tarpeeksi aikaisin töihin painamiseen kuudeksi ja heräämiseen viideltä autolla kulkiessa - tai pyöräilyaamuina neljältä. Täällä sitä taas ollaan. Kankaanpäässä ja Honkajoella. Suomessa.

Koska töistä ei mitään hirveän päräyttävää kerrottavaa ole (no, kasvihuoneissa tarkenee, ja oon ihan mehuissani työmatkojen pyöräilystä, johon oon koittanut itseeni potkia aikaisempina kesinä), voidaan kelata saman tien viikon verran taaksepäin. Ruisrock Turussa pyöri pitkään kalenterissa jonkinlaisena viimeisenä takarajana Suomeen paluulle. En nyt ole ihan varma, pitikö sitä missään vaiheessa varsinaisesti mennä katsomaan, mutta Ruisrock - se vaan on. Niin on Aurajokirantakin, ja kun lopulta Turkuun pääsin, harjoitettiin jälleennäkemisiä lippujen oston sijaan Turun keskustassa ns. varjoruishengessä. Kiitämme: halvempi viikonloppu, hyvä rusketus. Moitimme: Studio Killers jäi näkemättä. Festarit olivat kuitenkin myyneet kuin häkä, ja onhan se lähes turkulaisena hienoa!

Palataan vielä kauemmas pohjoiseen ja kesäkuuhun. Juhannus Tromssassa oli oikeastaan viimeinen rasti ennen Suomeen lähtemistä täytettävällä listallani. Sitä odotellessa tarkoitus oli pitää muutama lomaviikko Pohjois-Norjan luonnossa, käydä valokuvailemassa ja vaeltelemassa, mutta käteen jäi lähinnä kolme viikkoa jäätävää sateista syyssäätä.  Mitä juhannukseen taas tulee, ei sitä erään filmifestareilla näkemäni lyhytelokuvan mukaan Norjassa suuremmin juhlita. Se taitaa seilata yhä 24. päivän mukana vaikuttamatta suuremmin yhteiskunnan pyörimiseen. No, juhannuksettoman juhannuksen näkemisessä alkuperäisenä suunnitelmana oli kaikesta huolimatta repiä porukkaa mukaan huipuille katsomaan yötöntä yötä. Päiväkaupalla jatkunut sade söi kuitenkin tämän kannatusta. Sen sijaan lähdin lopulta katsomaan yhteispohjoismaista juhannusjuhlaa, joka järjestettiin Telegrafbuktan rannan läheisyydessä sunnuntaina, viikon ainoana kuivana päivänä.

Käytännössä juhlan järjestelyt painottuivat vahvasti ruotsalaisiin traditioihin, vaikka Suomi tuli mainituksi kokkojenpolton mallimaana. Tapahtuma oli paikallisen museon vastuulla, ja ainakin minulle jäi kuva, että puikoissa siellä vaikuttaisi norjanruotsalaista väkeä. Joka tapauksessa juhannussalko nostettiin, erilaisia seuraleikkejä kokeiltiin ja suvivirsikin veisattiin! Kotoisa olo ruotsalaisilla juhannusjuhlilla muistutti siitä, että ulkomailla on taidettu viettää tällä erää tarpeeksi aikaa.

Keskiviikkona 25. kesäkuuta aseteltiin muuttokuorma linja-auton tavaratilaan, ajettiin koko päivä Rovaniemelle, josta vaihto yöjunaan kävi kätevästi. Tavaroiden kanssa pärjääminen arvelutti ennen lähtöä huomattavasti, vaikka turhaa painolastia oli jo lahjoitettu vielä kesäksi jääville vaihtareille ja paikalliselle Pelastusarmeijan kirpputorille. Kaikki tuli kuitenkin kitaraa myöten perille luultavasti kivuttomammin kuin esimerkiksi lentäen. Näin kesäisin busseja Tromssan ja Rovaniemen välillä kulkee ihan säännöllisesti, ja molemmista saa muuten opiskelija-alennusta. Samaan hintaan sai nauttia pohjoisen maisemista, joihin liittyen seuraava matkakohde saisi muuten mieluusti olla Suomen Lappi. 

Todellisuudessa reissaaminen ei jatku ennen syksyä, ja silloinkin painetaan lähimpiin yliopistokaupunkeihin. Hyvää kesää siihen saakka!

Hei muuten, jos pyöräilet kesällä, osallistu ihmeessä Kilometrikisaan! Itse väännän mankelilla kuin hullu, koska skaban yhteydessä käydään kamppailua Turun ja Tampereen välillä.

Juni 21

Lisää hypittävää musiikkia

Diskoteekinpuoleisesta musiikista oli puhetta jo toukokuussa Tromssan parhaiden helteiden alla. Vaikka lumi- ja vesisateen perusteella kesä näyttäisi väistyvän takavasemmalle, riittää elektron puolella ammennettavaa.

1. Tällä viikolla NRK on nostanut Ukas Urørt -jalustalle materiaalia, jonka luulisi saavan ranskalaistuottajat soittamaan perään ja pyytämään tyylinsä takaisin: Norjalainen Hndmade pakottaa mainitsemaan Daft Punkin ja Kavinskyn tässäkin postauksessa. Vertailuryhmään lisättäväksi P3-kanavalla mainittiin vielä Chromeo ja David Hasselhoff.



2. Toinen norjalainen tapaus on Hubbabubbaklubbin Mopedbart, joka on soinut pitkin vaihtokevättä päässä vaihtelevalla tiheydellä. Mitään järkeähän kappaleessa ei ole. Jos jokin, niin tämä on sitä hypittävää kamaa.


3. Jos viimeksi esitelty マクロスMacross 82-99 muuten kaipaa jatkoksi vielä lisää vaporwavea kesän ehkä joskus lämmetessä, voi viileennystä hakea Saint Pepsin valikoimasta. Cherry Pepsi on kappaleita, jotka kuulostavat tutuilta jo ensikuulemalla.

4. Heitetään soppaan vielä Tôg, koska samaan suuntaanhan tässäkin liikutaan. Kappale Når me våkne opp imårå tuli bongatuksi HISS!G-lehden kehuista. Hndmaden ja Hubbabubbaklubbin tapaan myös Tôg tulee Oslosta. Lisäpisteitä norjaksi laulamisesta!

Luokkakokouksessa

Kävin eilen Verdensteatretissa katsomassa ruotsalaisen Återträffen-elokuvan (2013), joka tunnetaan norjalaisessa levityksessä otsikolla Gjenforeningen. En enää muistanutkaan, että se oli mukana myös alkuvuoden Tromssan kansainvälisillä elokuvajuhlilla, mutta nyt sama on pyörinyt kuukauden elokuvana. Trailerin perusteella luvassa vaikutti olevan kylmäävää katsottavaa.

En muista koskaan todistaneeni elokuvateatterissa yhtä vaivaantunutta istumista ja penkissä pyörimistä. Se on tarkoituskin: Anna Odellin elokuva on ihmiskoe, joka aloittaa selvitystyön siitä, miksi aikoinaan koulussa kiusattua oppilasta ei myöskään 20 vuoden päästä kutsuta luokkakokoukseen. Elokuvan ensimmäisen puoliskon muodostavaan jälleennäkemiseen Odell kuitenkin saapuu. Ihmiset halailevat toisiaan. Jokainen on tullut paikalle hienoimmissa juhlavaatteissaan. Kaikki ovat valmistautuneet juhlimaan luokan yhteishengen muisteloita riehakkaasti. Tunnelma on matkalla kohti kattoa, kunnes Anna Odell nousee pitämään puheen kertoakseen, miten hän koki 9 pitkää vuotta luokassa. Lopputulos on kaaos, joukko yrityksiä vaientaa Odell, uloskantaminen ja lopulta koko muun joukon toteamus, että tiettyjä ihmisiä ei vain pidä kutsua luokkakokouksiin. Tätäkö myös Odellin todellisuudessa kutsumatta jättänyt luokkakokous pelkäsi - poikkeavan näkemyksen esittämistä? 

Jos elokuvan ensimmäinen puolisko on raflaava, rikkoo toinen rajoja fiktion ja dokumentin välillä. Se esittää, mikä yhteys juuri nähdyllä luokkakokoushelvetillä, josta tuleekin nyt elokuva elokuvan sisällä, on Anna Odellin elämään. Samalla jälkipuolisko keskustelee sen herättämistä reaktioista. Teknisesti nerokasta kerronnallista kikkaa ja sen tuloksia on tässä hankala selittää, mutta toisen osan hyvin eri suuntiin tarjoilemien johtopäätösten joukossa on vielä ykkösosaakin ravistelevampaa materiaalia. Entä jos aikuisten yhteiskunta joka tapauksessa on yhtä luokkakokousta, jossa kiusattujen kokemuksista keskustelemista yhä vältellään viimeiseen asti?

Anna Odellin ohjaama ja Anna Odellin itse esittämä kuva Anna Odellista voi kuulostaa hullulta rakennelmalta, mutta juuri tämän takia projekti ei rajoitu vain valkokankaalle. Sillä on pelottavan vahvaksi murtautuva yhteys todelliseen elämään. Elokuvan sisäisestä elokuvasta keskusteleva elokuva ei ole ohi, kun lopputekstit päättyvät. Jos ei halua joutua mukaan seuraavalle tasolle, kannattaa jättää koko teos katsomatta, sillä keskustelu jatkuu väistämättä juuri sellaisena kuin se elokuvan sisällä esitettiin. Näytöksen jälkeen saman nähnyt norjalaismies alkoi kysellä minulta, mitä mieltä olen. Tuntematon, vessassa. Odellin luokkakokouksesta ei pääse pakoon. Vau.

Absurdeja keskusteluja rumien päiden kanssa

Aiemmin blogissa vilahtanut Fok_it-adaptaatio tekee yllättäen paluun. Jos tämä olisi jatkosarja, nimeksi tulisi heittämällä Absurdeja keskusteluja rumien päiden kanssa. Viikon päästä kohtaamme lauantailaiskiaisen. Tai sitten emme. Olkoon:

En dag på kampus & annetsteds

 Tirsdag 3. juni

Finnlandsfjellet

Suunnitelmissa oli toteuttaa vielä ainakin yksi reissu huipuille, ja tämän kohteeksi otettiin perjantaina Finnlandsfjellet. Lumien vauhdikasta sulamista sai alempana todistaa aivan lähietäisyydeltä, kun ylhäällä kinokset istuivat vielä tiukasti maassa. Lumen alla virranneet pienemmät purot yhdistyivät alempana kohinalla vetäviksi ojiksi. Alkujaan talvikengiksi valitut maiharit olivat tässäkin nappivalinta. Huippu tuli siis valloitetuksi melkein kuivin jaloin! 

Geokätköilyn (jota ei perjantaina tullut valitettavasti harrastettua) lisäksi tämän myötä tekisi mieli vielä kesäkuun aikana käydä nappaamassa muutamat kuvat korkeuksista. Esimerkiksi merkinnän ensimmäisen kuvan kaltaiset HDR-kokeilut kiinnostavat. Keskiyön aurinkoa todistaakseen nämä reissut on kuitenkin parempi hoitaa ns. kuutamokeikkoina (?), mikä on parempi ratkaisu myös siksi, että kirkkaalla kelillä päiväsaikaan kiipeily on hikistä hommaa varsinkin auringonpuoleisella rinteellä. 

Lumessa kahlaamisesta (kuva 1) vaihdettiin pienen siistiytymisen ja palauttavien vohvelien kautta perjantai-iltapäiväksi Telegrafbuktan rannalle (kuvat 2 ja 3) grillibileisiin. Ritilällä oli turskaa, kuinkas muutenkaan. Kesä tuntuu saavuttaneen Tromssan nopeasti, sillä ruskettumista tarkeni jatkaa myös hiekkarannalla maaten. Tämän ovat luultavasti käyneet toteamassa jo kaikki kynnelle kykenevät paikalliset (kuva 4, torstai). Sään luvataan jatkuvan lämpimänä: iTromsøn mukaan ensi viikolle odotetaan yli 20 asteen päiviä. Kelpaa!

NP: Röyksopp & Robyn - Do It Again

Villimpi pohjola?

Vaihtoblogin pitämisen hyödyllisyyttä voi selitellä itselleen vaihtelevin perustein, onhan se nyt muiden opiskelijoiden mielestä yleensä kliseisimmästä päästä, mitä ulkomailla voi tehdä. Ainakin itse uskon kuitenkin samalla olevani enemmän tai vähemmän pohjoismaisuuden asialla esimerkiksi nyt vaikka musiikkihommien suhteen. Silti tuntuu, ettei Pohjoismaista kirjoitella hirveästi ristiin, tai oikeastaan kirjoitellaan, mutta silti paljon siistejä juttuja jää näkemättä. Yhteispohjoismainen kulttuuri ei ole viime aikoina ollut hirveän kovassa huudossa Suomessakaan, vaikka The Sounds on kiskottu festareille kesä toisensa jälkeen, Veronica Maggio täyttää soittolistoja ruotsiksi ja Gardell kiinnostaa. Samalla niin Stieg Larsson kuin Silta ovat maailman ohella valloittaneet myös Suomen (huom. listan ruotsalaisuuspainotus). Ihan hyvinhän esimerkkejä määrällisesti näin löytyy, mutta mitä seuraavaksi?

Jos joskus jossain sattuisi törmäämään samanmielisiin kirjoittajiin, olisi pohjoismaisen kulttuurin ympärille hauska koota jonkinlaista blogiyhteisöä. Hyvänä malliesimerkkinä vastaavasta julkaisutoiminnasta voisi pitää vaikka Nörttitytöt (geekgirls.fi) -blogia. Kohderyhmän ulkopuolelta huudellen siis tarkoitan, että kyseessä on julkaisutiheydeltään ja laajemman kirjoittajajoukon osallistamisen puolesta toimiva ratkaisu. Pohjoismaisen kulttuurin kanssa haluaisin nähdä jotain tämän tyyppistä, sillä sitähän lukisin itsekin. Tässä kohtaa on syytä huomauttaa, että idealla ei tarvitse olla mitään tekemistä ruotsinopetuskeskustelun kanssa, ja mielummin ei olekaan. Pohjoismaisissa siisteissä jutuissa itsessään on jo tarpeeksi kirjoitettavaa, ja kiinnostavaahan on myös suomalaisten asioiden suosio muissa maissa. Esimerkiksi Arto Paasilinnan tuotanto kiinnostaa Norjassa niin paljon, että sitä käännetään taas, jotta kauppojen ei tarvitsisi tarjota vain ruotsinkielisiä painoksia.

Myös suomalaisen Salla Simukan Punainen kuin veri
on käännetty norjaksi.

Aiheeseen liittyen esittelen nyt sarjakuvan, jota julkaisee päivittäin norjalainen Dagbladet, vaikka tekijä onkin ruotsalainen. En ole ainakaan löytänyt sarjakuvaa julkaisevia ruotsalaislehtiä, joten ilmeisesti säännöllisimmin sarjan seuraaminen onnistuu norjaksi. Joka tapauksessa kyse on siis Lina Neidestamin Zelda-sarjakuvasta. Neidestam osallistui myös Engelsfors-trilogiaa laajentaneen Berättelser från Engelsfors -albumin luomiseen. Piirrosjälki on sen verran tunnistettavaa, että molemmista töistä tekijän kyllä tunnistaa samaksi. Jälkimmäisen julkaisusta Suomessa en osaa luvata mitään, mutta Zelda saattaisi toimia käännettynäkin. Jollain tavallahan sarjakuvasta tulee mieleen 2010-luvulle päivitetty Villimpi pohjola. Tuota seurasin Aamulehdestä jo ennen kuin tiesin, mitä ikuisuusopiskelija tarkoittaa, ja mielestäni Neidestam saavuttaa jotain samaa, vaikkei akateemista elämää pengokaan. Kannattaa tarkistaa!

Tutustu Zeldaan täällä:

Zelda Dagbladetissa (norjaksi, julkaistaan arkisin)

Lina Neidestamin oma blogi (ruotsiksi, päivittyy satunnaisemmin)

Gotta catch 'em all!

Overskriften beskriver jo ganske godt det jeg vil drive med i Tromsø i sommer. Det finnes flere steder jeg ikke ennå har besøkt her, men gjennom geocaching blir man sikkert kjent med omgivelsen. I det siste har været vært perfekt for å begynne med skattejakten. Det har også dukket opp noen nye cacher etter vinteren. Jeg gleder meg til å finne mange! 

Et kamera skal man alltid ha med seg. Det er en god forklaring hvis siviler/gomper (de som ikke er medvitne om geocacher) lurer på hva jeg egentlig holder på med. Særlig nå når det ikke er mørkt om natta blir det utfordrende å holde seg skjult. En annen grunn er jo at man får noen bilder også. For eksempel har jeg fotografert rundt den botaniske hagen, Elverhøy kirke og og Fløya.

Lykke til alle som planlegger noen geocachingaktiviteter!

NP: Mount Washington - Lisboa

Karaokea ja retrodiskoa

Ei kai niin pahaa opiskelija-asuntolaa olekaan, etteikö Singstaria väännettäisi säännöllisesti? No, meillä ei valitettavasti ole konsolilaitteistoa tätäkään varten, mutta varsinkin kevään edetessä ja kurssien huvetessa karaokeilloista on keittiössä tullut ihmisten iloksi/kiusaksi enemmän sääntö kuin poikkeus keskellä viikkoakin. Teknisesti homma on järjestetty televisioon kytketyllä pc:llä mikkeineen, ja ohjelmana pyörii Ultrastar Deluxe. Lopputulos on suht. täydellinen käännös Singstarista. Laajennettavassa biisilistassa on ihan kiitettävästi valinnan varaa. Ylimääräistä huumoria tuottavat kuitenkin kappaleet, jotka eivät sitten kuitenkaan ole niin karaokekelpoisia. Lisähaastetta ihmisäänen hallintaan saattavat tuoda esimerkiksi Daft Punkin Get Luckyn lauluefektit, ks. video alla kohdan 2:20 jälkeen. Kun opiskelijabileissä aletaan matkia robotteja, on periaatteessa ihan hyvä hetki poistua kekkereistä. Plot twist: tuolloin vasta kannattaa aloittaakin. Tämä tuli joka tapauksessa todistetuksi menneellä viikolla.

Asiasta vesipasuunaan: Get Lucky räjäytti retrodiskopankin jo reilu vuosi sitten, mutta ilmiö mahtaa olla tullut jäädäkseen. Bandcampin puolelta viime aikoina on tullut löytönä pyöriteltyä oheista A Million Miles Away -levyä, jolla 70- ja 80-luvun tanssimusiikki on otettu uudelleen käsittelyyn. Samalle soittolistalle Get Luckyn kanssa? Ehdottomasti! Kuuntele tästä:

マクロスMacross 82-99 - A Million Miles Away (Bandcamp)

Kun diskon pariin nyt  päästiin, on Norjan oma edustus vielä esittelemättä. Todd Terje on ollut aika vahvasti läsnä norjalaisessa musiikkilehdistössä, mm. Eno - Norges nye musikkmagasin julkaisi useamman sivun selvityksen siitä, kuka tämä järjestään kovia arvosteluja It's Album Time -debyytillään kerännyt DJ-tuottaja on. Omat arvionsa voi tehdä esimerkiksi kuuntelemalla albumin Spotifyssa. Monen sortin diskoa ja paria muutakin huttua sekoittavalta albumilta irtoaa varmasti letkeää kesämusiikkia (varsinkin, jos sijaitset latitudeilla, joilla on jo kesä). Soundissa on aika vahva veto 80-luvun suuntaan, joten itse olen veivannut kappaleita samoilla listoilla Com Truisen yms. uusiokasariaktien kanssa. Esimerkkeinä saavat toimia nyt Inspector Norse ja Delorean Dynamite.

Todd Terje - Delorean Dynamite, Disco Mix (Spotify)

Johtopäätös: niin hyvää pahaa kasaria. Tää jätkä on varmaan aika 

korkeella, kun mietitään, kuka on Norjan Kavinsky.

Keikasta toiseen

Red Headed Sluts Backbeatissa 23.5.2014

Merkkipäivän johdosta eilen tuli livahdettua iltapäiväksi ja illaksi keskustaan palloilemaan suhteellisen epätarkoin suunnitelmin. Samalle päivälle oli kampuksella mainostettu näkyvästi Red Headed Sluts -yhtyeen levynjulkistuskeikkaa opiskelijatalolla, mikä kieltämättä vähän kiinnostikin. Yhtye tuli välillisesti tutuksi jo aiemmin missatun Jadudahin konsertin lämmittelyhommista, sillä paikalliset rockpoliisit olivat huomioineet energisen shown jopa pääesiintyjää paremmin. Sittemmin molempien näkemiseen ja omien johtopäätöksien vetämiseen on tullut uusia mahdollisuuksia. Joka tapauksessa eilen klo 18 saatiin juosta Tromssan keskustan läpi pitsalta Backbeat-levykauppaan, jossa RHS:llä oli minikeikka ennen varsinaista ryminää. Sisäänpääsyn hintana oli, no, sisäänpääsy (huom. kolmen ruotsinlaivahytin kokoisten levykauppojen kanssa tämä voi silti olla 100 kruunun hankkimista vaikeampaa), joten opiskelijaporukalla valitsimme tällä kertaa akustisen version. Meno oli viime kertaan verrattuna aivan eri pakasta, mutta keikka oli vielä mielenkiintoisempi. Vertailu on aina kohtuutonta, mutta jos Weezer versioisi The Hivesia sähköittä, voisi tulos olla vähän vastaava. Tai sitten ei sinne päinkään, sillä levykaupassa kiltisti sumpussa istuneelta porukalta käy myös näitä punkimpi meno.

Red Headed Slutsin eilen julkaistu albumi People With Faces on muuten kuunneltavissa Spotifyssa.

Red Headed Sluts Drivissä 14.5.2014

Viimeksi RHS esiintyi opiskelijatalo Drivissä tiedekuntapäivän iltakonsertissa 14.5. yhdessä Great Peoplen ja Jadudahin kanssa. Samana päivänä kuitattu modernin kielitieteen tentti taisi toimia jonkinlaisena perusteluna lähteä taas yleisöksi, vaikka tapahtuman päiväseminaari jäikin väliin. Varsinaisesti kiikarissa oli Jadudah, jonka soundista pitää jälleen kerran mainita, että homma kuulostaa hävyttömän radiovalmiilta. Itse asiassa kappaletta When I Sleep (ks. alla) seuraa yhä vahva déjà vu: tämän täytyy olla soinut suomalaisilla radiokanavilla jo ennen lähtöäni, mikä tosin julkaisuajankohdan suhteen on kronologinen mahdottomuus. Oli kyse maailmanluokan soundista tai ei, ei vahvaa vetoa ulkomaille ilmeisesti piilotella. Harmi, että tiedekuntapäivän lavalla yhtyeen esiintymisestä ei kuitenkaan irronnut kummempaa lisäarvoa. Tästä keikasta olisin halunnut innostua enemmän, eikä kaikki mennyt edes osittain vähän tukkoisen miksauksen piikkiin. Illan aloittanut Great People sen sijaan onnistui toistamaan varsin ilmavan instrumentaation, jota peukutettiin täälläkin. Aiemmin yhtye esiintyi Bastardissa 9. toukokuuta, mutta aikamatkustetaan sinne vasta hetken päästä. Red Headed Sluts onnistui tosiaan sekoittaamaan etualan yleisön mm. heittelemään vissyt toistensa niskaan, taisi joku olla paidattakin, laulajan lisäksi siis. Toimi homma sähköistettynäkin! Hauskana kuriositeettina RHS tempoo Shut Her Down -kappalettaan ilmeisesti järjestään livenä Lust For Life -kompilla sisäänajaen - tämä tapahtui molemmilla kerroilla.
 

[Edit 22.6.2014: Jadudahia voi kuunnella myös NRK P3 Urørt -sivuilla]

Myös opiskelijalehtemme Utropia on kirjoittanut Jadudahista.

Kuten todettu, perjantaina 9. toukokuuta musisoitiin Bastardissa: sisäänpääsymaksulla pääsi kuuntelemaan kolme artistia: Tellef Raabe, Great People ja Snøskred esiintyivät tässä järjestyksessä. Iltahan oli tosiaan sama, josta esittelin valokuvia pari viikkoa sitten. Tellef Raaben singer-songwriter-setti meni vähän jännäksi, kun kalusto meinasi pettää, ja iso osa soitettiin lainavermeillä - sähkökitaralla akustisen sijaan. Taisi kuulostaa jopa paremmalta, mutta hänen tuotantoonsa ei ole jälkeenpäin tullut palattua mitenkään. Palaan siihen ehkä joskus myöhemmin. Great People sen sijaan vakuutti. Yhtyeestä löytyy vähänlaisesti tietoa netistä, mutta kevään aikana siitä on ilmeisesti tullut kaupungin virallinen lämmittelijäosasto, joka on merkitty vähintään joka toisen keikan verryttelijäksi. Ei ihme, että keikkoja riittää, koska illan paras esitys tuli tältä yhtyeeltä. Illan pääesiintyjä Snøskred jäi edellisen jälkeen mieleen lähinnä unettavana pörinänä, josta ei saanut mitenkään kiinni. Joskus käy näin. Snøskredin materiaalia on kyllä streamauspalveluissa, ja yllättäen seasta löytyikin pari kivaa sävellystä. Whiteout-albumia tuli lopulta pyöriteltyä tenttiinlukumusana. Pyöritetään kasettia vielä kerran taemmas aikaan, jolloin tenteistä ei ollut tietoakaan. Eli lähes vappuun.

Violet Road Platekompanietissa 3.5.2014

"Taas niin sulle tyypillistä musaa :P mistä oot tonkin voinut löytää :O" oli muuan vanhan tutun opiskelijan kommentti Violet Roadin levyihin viikko sitten. Ihan hyvä kysymys, koska Drivin tulevia keikkoja huhtikuussa selaillessani olin myös pihalla siitä, mikä Violet Road on, ja miksi yhtyeelle on järjestetty lisäkeikka ensimmäisen loppuunmyynnin vuoksi. Aika äkkiä selvisi, että kaikki tietävät bändin. Itse asiassa minunkin pitäisi. Pop-, rock- ja folkvaikutteita iloisesti sekoitteleva Violet Road on paitsi yksi Norjan kansainvälisesti viedyimmistä bändeistä myös Pohjois-Norjan ylpeys ja musiikillinen lippulaiva. Vapun tienoilla julkaistu uusi albumi oli vielä menneellä viikolla maan myyntilistan kakkosena. Jo pitkään kovasti nousujohteista uraa tehnyt yhtye on ainakin kuulemani mukaan saavuttanut jalansijaa Briteissä. Alkujaan tekijät ovat kuitenkin kotoisin Kaivuonosta, joka on merkittävä paikkakunta kveenin kielelle (suomen sukukieli). Violet Road on myös suureksi osaksi yhden veljeskatraan projekti, sillä viidestä jäsenestä neljä on Rundbergin poikia.

Kummallekaan varsinaisista keikoista ei tullut ehdittyä lippuja hankkia, mutta Violet Road esitti minikonsertin Platekompanietissa 3. toukokuuta. Taas ilmaiseksi sisään hei! Yleisössä vierailu istui vapun vanaveteen kuin haalarit jalkaan. Jalassahan ne olivatkin, ja sain bändin jäsenten nimmarit sekä uuteen Back to the Roadshow -albumiin että lahkeisiin. Erittäin viihdyttävä yhtye livenä, Platekompanietissa basisti Hogie muisti myös lainata soolossan Twin Peaksin tunnaria. Violet Roadia lavalla voi todistaa vaikkapa alle liitetystä videosta.

Uusia musiikillisia tuttavuuksia vaihtoajalta alkaa olla kasassa jo niin pitkä listä, että konserttien vetovoima kesällä jää nähtäväksi. Levyjä on tullut hankittua jokunen, ja keikkaintoa aiemmin ainakin laukkujen rajat tulevat väkisin vastaan. Katsotaan, kuinka äijän käy.

Piilaakson pillipiiparit

Asuntolassamme on katsottu televisiota porukalla vähän harvakseltaan, oikeastaan lähinnä jalkapallon perässä, mutta maanantai-illoista on ainakin ykköskeittiössä pikku hiljaa muodostunut säännöllinen koko perheen HBO-ilta. Tapa taisi saada alkunsa uuden Game of Thrones -kauden alkaessa. Sarja lienee talon asukkaiden tärkeimpiä yhteisiä nimittäjiä. Itse olen vähän jäänyt jälkeen seuraamisessa, enkä tenttien alla viitsinyt kiriä muita kiinni omalla maratonilla, joten palaan asiaan vasta kesällä. Saisihan sarjasta varmasti aikaiseksi myös norjankielisen yhteiskatsomon, mutta se jää nyt kokeilematta. Tarpeeksi juonta on kyllä saanut uudella kielelläkin puida, kiitos parin innokkaan fanin. Viimeksi sain selittää, miten löysin vanhan kielen kurssin materiaalina alkuperäiskielellä käytetystä Pyhän Olavin saagasta (1000-luvun alusta) yhtymäkohtia Theon Greyjoyn tarinaan. Sattumaako? Enpä usko: taitaa olla hieno hatunnosto George R.R. Martinilta Greyjoyn suvun pohjoismaisen luonteen huomioiden.

Uusin jakso maanantaiksi saadaan myös uudehkosta HBO-komediasta Silicon Valley. Piilaakson tietotekniikkakeskeisen liike-elämän omalaatuisia piirteitä tarkastellaan sarjassa vastoin kaikkia odotuksia nousukiitoon lähtevän startup-yrityksen näkökulmasta. Aivot pysyvät puolituntisten aikana tiukasti narikassa. Kärryillä pysymiseksi ohjelmointialasta ei tarvitse tietää mitään, mutta esimerkiksi Pirates of Silicon Valley ja The Social Network -elokuvissa kuvatut tietotekniset menestystarinat antavat kuvan yrityskulttuurista, jonka sisällä Silicon Valley irvistelee vähän joka suuntaan. Realismin rajat ovat tainneet paukkua jo tuotantokauden alussa, eikä pätkääkään vakavaa draamaa kannata odottaa. Koheltava hahmokaarti, erityisesti itseään suurena teknologiavisionäärinä pitävä Erlich, pyörittää suorastaan mielenvikaista showta. Ei ihme, että sarjasta on tuntunut tulevan Minnelundveienin viimeisessä huushollissa se virallinen sitcom. Meillä asuu kyllä useampiakin alan kanssa enemmän tai vähemmän kosketuksissa olevia opiskelijoita, ja startup-aikeet ovat tulleet tutuiksi ihan vakavassakin kontekstissa. Vaihtarius yhdistää erilaisiin opiskelijoihin. Tästä voi olla myös ihan konkreettista hyötyä: eräs bitcoinin kanssa työskentelevä opiskelija auttoi minut taannoin alkuun tilastotieteiden valloittamisessa, sillä tarvitsen tieteenalan menetelmiä gradun kanssa.

Tänään tuli muuten luettua loppuun jo mainitun The Social Network -leffan tarinan ensin esittänyt Ben Mezrichin The Accidental Billionaires. Facebookin perustamisen kuvaava kirja oli roikkunut lukulistalla jo pitkään, lähinnä elokuvan kelvollisesta toteutuksesta johtuen. Kohtuullisen ohuessa romaanissa ei kuitenkaan lopulta ollut oikeastaan mitään, mikä olisi jäänyt filmatisoinnista puuttumaan, joten periaatteessa tämän takia teokseen ei tarvitse tarttua. Elokuva oli muutenkin kerronnaltaan hiotumpi, joten 1-2 illan lukukokemuksen voi hyvin säästää toisaalle, esimerkiksi seuraavaan: Niin ikään Piilaakson hulluun maailmaan kurkottava suomalainen Sand Hill Road on myös helppoa luettavaa. Pääsiäisen tienoilla tarkastettu kasvutarina pelaa samoilla elementeillä, mutta tällä kertaa pääosassa ovat vuosituhannen alun suomalaisteekkarit. Myös Timo Ahopellon kirjoittamassa tarinassa nähdään järjettömiin mittasuhteisiin tavoitteensa ja panoksensa nostava pienyritys. Juoni on paikoitellen niin vauhdikas, että väljää tositapahtumiseen perustumisen määrää saa arvioida kuin kalajuttuja kuunnellessa. Niin kai sen kuuluukin aina olla, kun jutussa ollaan matkalla Amerikkaan tekemään rahaa. Jos Silicon Valley -sarja on jo hyvässä katsonnassa, sopii Sand Hill Road luettavaksi vaikka ensimmäisen kauden jälkeen toista odotellessa.

Holtittomasta riskisijoittamisesta lukemisen kiintiö näiden jälkeen on vähän täynnä, joten tietotekniikan aihepiiristä tulee todennäköisesti seuraavaksi luettua huomattavasti vakavammalta laidalta: Glenn Greenwaldin ja Edward Snowdenin NSA-selvitys Ei pakopaikkaa kiinnostaa.

Tenteistä

Kampuksen modatut kyltit huvittivat tenttijääkin

Pulkassa...
Vastahan kirjoitin blogia varten puhtaaksi selvitystä siitä, mitä kursseja työn alla on, ja yhtäkkiä kaikista saa todeta, että valmista tuli. Tiistaina oli viimeinen tentti vanhasta kielestä, eikä suorituksen hylkäämistä nyt missään nimessä tarvitse pelätä. Noin yleisesti kurssit menivät pakettiin siten, että tämä ja nykykielen rakenne tentittiin kurssin päätteeksi, kurssi kielen muutoksista ja variaatiosta taas tuli leimatuksi tutkielman palautuksella. Kuten aiemminkin todettu, pelissä kutakin kurssia vastaan oli 10 opintopistettä. Raskaita suorituksia?

Kuuden tunnin tenttien lähin kotimainen vastine ovat väistämättä ylioppilaskirjoitukset. Tenttitilanteet olivat kohtuullisen tarkasti valvottuja: keskikokoisessa luokkahuoneessa oli keskimäärin kolme valvojaa. Vastaukset oli nelikerroksisen hiilipaperin käytöstä johtuen vielä kirjoitettava mustekynällä. Kyseinen järjestelmä mahdollistaa parien kopioiden lähettämisen eri sensoreille, ja alimman jäljennöksen tentistä sai opiskelijan oikeusturvan takaamiseksi itselleen mukaan. Näin ei jälkeenpäinkään voi joutua vääntämään siitä, mitä oikeasti on paperiin kirjoittanut. Tentit myös palautetaan vain arvotulla osallistujanumerolla yksilöitynä. Yhdellä tavalla opiskelijoiden selusta on siis turvattu väärinkäytöksiä vastaan, mutta se ei silti tarkoita, etteikö kopolla (koulutuspoliittisilla vaikuttajilla) olisi tässäkin maassa töitä.

...vai kelkasta?
Tentteihin valmistautuessa oli hyvin tiedossa, että nyt on tosi kyseessä. Toisin kuin Suomessa, ei täällä ole erityisen joustavia mahdollisuuksia uusintayrityksiin, vaan uudestaan onnea kokeilemaan olisi päässyt vasta syyslukukaudella. Niin paljon kuin uuden reissun suunnittelu houkuttaa, teen sen mielummin ilman menneiden lukukausien kummituksia. Luettua tuli vielä tenttien allakin niin, ettei jossiteltavaa itse suorituksista oikeastaan jäänyt. Pidemmän päälle järjestelmä tuntuisi silti raskaalta. En enää yhtään ihmettele, että kotitenttien käytön laajentaminen saa kannatusta. Jo parin tentin (20 opintopisteen) siirtyminen seuraavalla lukukaudella suoritettavaksi kuulostaa aika armottomalta suomalaiseen järjestelmään verrattuna. En tiedä, miten paljon opinnoista putoamista tämän vuoksi tapahtuu - voisin oikeastaan ihan koulutuspoliittisesta mielenkiinnosta ottaa selvää - mutta pelätty tilanne tuo itsessään näin kevään päätteeksi on. Voin kertoa, että joustavia uusintamahdollisuuksia kadehditaan täällä.

Sinänsä en näe, että 10 oparin laajuus olisi kummankaan tenttittävän kurssin kanssa tuntunut mitenkään hullulta: molemmissa kurssisisältöön kuului niin paljon soveltavaa analyysityötä, että sen sitominen tarvittavaan määrään teoria tuntuikin perustellulta. Tutkielmana suoritetun kurssin kohdalla taas haukkasin joka tapauksessa sen kokoisen aiheen, ettei sen karsiminen olisi ollut mielekästä. Pikkuhiljaa erikoistuvaan tutkijaorintoituneeseen pakettiin näistä sai opintojen kandi-maisteri-taitteessa kyllä enemmän taitoja kuin vastaavasta määrästä pieniä kokonaisuuksia. Tuloksia odotellessa, mitäpä tässä muuta enää voi sanoa.

Paitsi:
1. Suomi-norja-suomi-sanakirjaa ei saanut tentteihin mukaan.
2. Tiukasta keskittymisestä huolimatta piti lukuhommien välissä vähän päästellä prokrastinaatiohöyryjä Fresh Paintin ääressä. En aio pyytää anteeksi Fok_it-sarjakuvan faneilta, koska onhan se meno oikeasti näin päätöntä tällaista. Joo.

Tromssassa asumista luvassa on vielä noin kuukausi, koska saan käyttää opiskelija-asuntoa kesäkuun loppuun saakka. En ole saanut vielä tarpeekseni Pohjois-Norjan luonnossa liikkumisesta. Kyllähän sitä olisi varsinaisen kontaktiopetuksen sivussa ehtinyt tehdä, mutta koska kurssien työmäärästä kohtuullisen suuri osa on tarkoitettu itsenäiseksi työskentelyksi, on ehkä ollut ihan hyvä pitää keskittyminen lingvistiikassa. Toisaalta taas vieraan kielen tutkimisen opiskelu vieraalla kielellä on projekti, joka ei rajaudu mitenkään järkevästi luennoilla istumiseen ja kirjastossa lukemiseen. Oppiakseen itse asiaa on joutunut omalla ajallaan hankkimaan tähän tarvittavaa kielitaitoa, minkä olen ihan hyvällä omallatunnolla laskenut myös osaksi sitä, minkä vuoksi vaihdossa ollaan. Näin ollen hommat eivät kurssien loppuessakaan tunnu tyssäävän kuin seinään, vaan luultavasti työskentelen norjan kielen parissa kesälläkin tavalla tai toisella.

Kansallispäivä 200 vuoden kunniaksi

Lauantaina 17.5. vietettiin Norjan kansallispäivää, josta päivämäärään viitaten puhutaan yleisesti nimellä syttende mai. Kyseeseen tulee myös grunnlovsdagen, perustuslain päivä. Erityisen ajankohtainen nimitys se on ollut tänä vuonna, sillä 200-vuotispäivän merkitys tuli juuri siitä, että Norjan perustuslaki vahvistettiin 17. toukokuuta vuonna 1814. Jo ennalta saattoi siis odottaa vähän tavallista suurempaa juhlaa, vaikka alkukesään sijoittuvan kansallispäivän todistaminen muutoinkin oli oleva uusi kokemus. Eipä sillä, että olisi koskaan aiemmin muutenkaan tullut oltua ulkomailla paikallisen itsenäisyyspäivän aikaan.

Näinhän se meni: asuntolan norjalaiset opiskelijat suunnittelivat kansallispäivän juhla-aamiaista kuumeisesti jo edeltävän viikon. Itse asiassa tätä varten keittiö puunattiin varmaan paremmaksi kuin kertaakaan koko kevään aikana (ihan yliluonnollisia ponnistuksia ko. rajan rikkominen ei olisi vaatinut, mutta eh, kuitenkin). He halusivat kovasti esitellä päivän juhlavuutta vaihtareille. Koska sain samalla kutsun samppanja-aamiaiselle runoyhdistyksen kautta tutuksi tulleeseen opiskelija-asuntoon Stakkevollanin suunnilla, jäi juhlinta omassa asuntolassa näkemättä. Ei kuitenkaan mennä asioiden edelle: jo aattoilta oli monelle juhlaa, eikä lainkaan vähiten yhä haalareissaan juhliville abeille. Vastaavan riemun kokemiseksi oli myös menneiden vuosien nuorille järjestetty ex-abibileet (X-russefest) opiskelijatalolla, jonne pääsi ilmaiseksi sisään, kunhan tuli vanhoissa juhlapöksyissään. Hetkinen, haalaribileet? Vähän mutkan kautta oikaisten määritelmällisesti kyllä. Tulos: vapaa pääsy koski myös suomalaisia opiskelijahaalareita - 50 kruunua säästetty. Kaupungin keskustassa oli väkeä liikkellä varmaan enemmän kuin koskaan aiemmin.

Koristauduin juhlaan minäkin.

Itse juhla-aamiainen jatkui aina iltapäivään saakka. Viimeistään tässä kohtaa on hyvä nostaa esille yhtäläisyysmerkit suomalaiseen vapunviettoon. Paikalla oltiin kuitenkin asianmukaisen hienoissa vaatteissa, Norjassa kun on tapana käyttää kansallispäivänä pukua - eikä mitä tahansa: varsinkin naisilla näki jo aamulla bussissa huomattavan paljon kansallispukuja. Opiskelijahaalarin ja pikkutakin yhdistelmäkään ei silti ollut etikettirike, sillä juhla oli luonteeltaan hieman karnevalistinenkin. Aamiaisen jälkeen lähdettiin keskustaan katsomaan paraateja. Päivän viettoon kuuluvat erilaiset kulkueet: omansa saivat niin lapset, juhlivat abit kuin kaupungin juhlakansa. Viimeksimainitussa kyse oli kansankulkueesta, jossa marssivat mm. kaupungin urheiluseurat, orkesterit, suuret yhdistykset ja parissa osastossa myös opiskelijat. Ihmiset katujen varsilla, ikkunoissa ja parvekkeilla katselivat ja hurrasivat. Koska sinnikkäästä yrittämisestä huolimatta emme väkijoukossa löytäneet opiskelijasaattueen paikkaa kulkueesta, jäimme pienellä porukalla katselemaan sivusta, miten folketoget eteni. Norjan lipun värit liehuivat kaikkialla, musiikki soi ja kaupunkilaiset olivat pilvisestä säästä huolimatta kovasti juhlatuulella. Tässä maassa vietetään vappuakin kahdesti kevässä - ei kai tästä voi opiskelijana olla pitämättä.

Itse en kummemmin kansallispäivänä kuvaillut, mutta esimerkiksi paikallislehti iTromsø huolehti asiasta:

- Kuvia lasten kulkuesta

- Kuvia abikulkueesta

- Kuvia kansankulkueesta

Mitä opin lauantaina? Tämä ei varsinaisesti ole mikään uusi huomio, mutta nyt on hyvä paikka ottaa asia puheeksi: norjalaisten kansallisten symbolien käyttö on paljon näkyvämpää ja ylitsepursuavampaa kuin suomalaisten. Norjan lippu esiintyy niin abihaalareissa kuin juhlaserveteissä, ja jo kansallispäivän lähestyessä kaikki tuntui kaupungissa pikku hiljaa värittyvän lipun muotoon. Suomen lipun käyttö näyttäytyy huomattavasti harkitumpana ja säänneltynä, mutta toisaalta meillä Suomessa taas on liputuspäiviä paljon monien hienojen asioiden kunniaksi - esimerkiksi Mikael Agricolan ja suomen kielen päivä 9. huhtikuuta. Siniristilipun ja leijonavaakunan käyttöön liittyy paljon sellaista varovaisuutta, jota Norjassa ei näe. Opiskelijakavereiden kanssa onkin tullut todettua, että kansallisten symbolien paikan käsittäminen suhteessa nationalismiin ja patriotismiin voi rakentua hyvin eri tavoin. Eroa arvottamatta voi hyvin sanoa, että Suomen lippua käytetään eri tavoin, jolloin juhlavuus nousee osittain erilaisista tilanteista. Erityisen hyvin tämä näkyy itsenäisyyspäivän tarkastelussa. Juhlamme on suhteellisen harras ja vakava, ja tunnelmaa vahvistaa sen sijoittuminen keskelle talvea.

Pitäisikö Suomessakin sitten viettää karnevaalimaisempaa itsenäisyyspäivää? Ei, vaikeahan tällaiselle on nähdä paikkaa meillä. Mielestäni itsenäisyyspäivä on hartaudessaan hieno hillitty juhla, joka muistuttaa omasta kulttuuristamme myös alati amerikkalaistuvamman joulunodotuksen alla. Jos norjalainen kansallispäivän juhlinta kuitenkin herättää kateutta, kannattaa muistaa, ettei täällä varsinaisesti vietetä lainkaan juhannusta. Sinänsä sen kehittämistä Suomessa joskus voisi toki harkita vaikkapa kaupunkijuhannuksen viettäjiä ajatellen: luontevampi paikka se kansankulkueelle olisi, ja kansallispuvuille nyt ainakin, jos siis jotain vastaavaa uskaltaa mukaan ujuttaa.

Puvuista puheen ollen tulikin mieleen, että kiinnostus suomalaiseen kulttuuriin heräsi taas kerran uudella tavalla pohjoismaisissa kielissä kylpiessä. Viimeksihän kävi niin, että ruotsiksi asepalvelusta suorittaessani totesin suomen kielen olevan kuitenkin niin hieno asia, että päädyin opiskelemaan sitä pääaineenani yliopistossa (tosin siitä huolimatta täällä ollaan sivuaineopintojen asialla). Norjan kansallispäivän iltana asuntolalla saunoessa mieleen tuli, että suomalaisen kansallispuvun käyttö voisi myös vielä olla oma juttu. Kun täältäkin opintopistesaalis näyttäisi lähtevän kokonaisuudessaan kunnialla mukaan opintorekisteriin, alkaa maisteriksi valmistuminen häämöttää jo suunniteltavassa tulevaisuudessa. Ehkä sitä juhlitaan satakunnan maakuntapuvussa?

Aku Ankan maa, Donald-landet

Niin kuin hyvin tiedetään, olemme maailman kovimpia kahvinjuojia ja Aku Ankka -sarjakuvien lukijoita. Ai ketkä? No norjalaiset tietysti!

Kääk, nyt ravistellaan mielikuvia: suomalaisethan omasta mielestään pitävät ykkössijaa molempien nautintoaineiden kuluttamisessa. Kotimaasta on todellakin paljon kerrottavaa täällä. Väitteistä ensimmäinen pääsi huvittamaan jo alkuvuodesta, kun kaamoksen lamaavaa vaikutusta paikkailtiin paikallisen opiskelijoiden kanssa kilpaa kofeiinilla. Puheeksi tuli kahvin kulutus, joka Norjassa aivan varmasti on korkeissa lukemissa. Mutta että maailman suurin kahvimaa? Pyh.

Aku Ankan todelliseen suosioon tuli tutustua vasta noin viikko sitten. Tiedossa oli toki, että Aku Ankka -lehteä luetaan ahkerasti muissakin pohjoismaissa kuin Suomessa, mutta se, että suosio Norjassa on nähty kansakuntaa yhdistävänä tekijänä, tuli vähän puskista. Tutkimusmatkani Ankkalinnan norjalaiseen kuvaukseen alkoi, kun bongasin kirjakaupan alennusmyynneistä Øyvind Holenin populaaritieteellisen tutkimuksen Aku Ankan merkityksestä norjalaisessa kulttuurissa. Donald-landet (2011) ei kuitenkaan lähtenyt mukaan sieltä, koska kirja oli hankittu myös yliopiston kirjastoon. Samalla bongasin, että akatemiamme omistaa myös ison osan Donald Duck & Co -lehden vuosikerroista ja esimerkiksi melkein koko Don Rosan tuotannon norjaksi käännettynä. Materiaalia ainakin riittää.

Donald-landet on oikeastaan kokoelma erilaisia näkökulmia Aku Ankan maailmaan ja niiden yhtymäkohtiin Norjassa. Holen selvittää, miten juuri amerikkalaisesta Akusta tuli norjalaisen sielunmaiseman kuvaaja. Samalla hän penkoo sarjakuvamaailman sisäisiä lainalaisuuksia: Eivätkö Ankat vanhene? Miksi Pikku Hukka on hahmoista ainoa, jonka biologisista vanhemmista edes toinen on tavoitettavissa? Asuvatko Aku ja Mikki samassa kaupungissa? Miksi Ankkalinnassa ei ole työväenliikettä? Millainen naiskuva sarjakuvassa vallitsee? Mitä Minni Hiiri tekee elääkseen? Onko Ankkalinna monikulttuurinen kaupunki?

Ankkamaailman keskipisteenä pidetään luonnollisesti Carl Barksin esittelemää hahmokavalkadia ja universumia. Myös Norjassa voi onnekasta kaveriaan verrata ohimennen Hannu Hanheen, niin yleisesti tunnettuja ankat ovat. "Hän on X:n (ala tai paikkakunta) Pelle Peloton" -rakenteella muodostettuja sanomalehtiotsikoita Norjasta on koottu yli 60. Eihän tämä ole vielä mitään, sillä Barksin tarinoita käytetään kuulemma myös säännöllisesti esimerkkeinä norjalaisessa poliittisessa argumentoinnissa. Se, että valtiota verrataan Roope Ankkaan, ei liene mikään yllätys (mielikuvaa voi käydä vahvistamassa kurkkaamassa Öljyrahaston sivustolle, jossa laskuri pyörii vaurastumisen tahtiin). Vakuuttavaa sen sijaan tämä: Barksin tarinoita apuna käyttäen on Norjassa aivan oikeasti havainnollistettu talouspoliittisia kannanottoja. Ei mikään ihme, kun oletetaan kaikkien tuntevan ne, mutta Aku Ankka -sarjakuvathan ovat oikeasti täynnä oppitunteja yhteiskunnan toiminnasta. Esimerkiksi Holen nostaa Barks-klassikon Kun taivaalta satoi rahaa, joka selittää ostovoiman käsitettä.

Kielenkään kannalta Aku Ankka ei ole ollut Norjassa merkityksetön. Donald Duck & Co -lehteä on pyritty pitämään kieliasultaan esimerkillisenä ja johdonmukaisena julkaisuna. Melkoinen haaste maassa, jossa on kaksi kirjakieltä? Täysin konflikteitta ei ole selvitty. Akun housuttomuuden sijaan lehti on kerran historiansa aikana vedetty pois kirjastosta kielikiistan vuoksi: luovan käännösratkaisun seurauksena Barksin Kulmikkaat munat -tarinan vuoristokansan kieleksi valikoitui arkaainen uusnorja (nynorsk), mikä tulkittiin kannanotoksi jo valmiiksi lämmenneeseen kielikeskusteluun. Sittemmin saralta on jäänyt lähinnä positiivista muisteltavaa: Erilaiset nimiväännökset ovat Aku Ankkaa parhaimmillaan. Viimeisimmässä Donald Duck & Co -numerossa törmättiin mm. laulajatähti Jostein Beveriin. Myös sen kaltaiset nimet kuin öljypohatta M. Iljo Nær ja professori Fr.I. Merke ovat lehdestä tuttuja. Mitä vielä kieleen tulee, on Holenin mukaan moni oppinut lukemaan juuri Akkarin parissa.

Norjaan Aku Ankka tuli vuonna 1948, 3 vuotta ennen Suomea. Kehitys tästä eteenpäin on ollut amerikkalaisen kulttuurin voittoa: kuvat niin pikaruoasta, hypnotisoinnista kuin kalkkunasta ruokapöydässä ovat tulleet tutuiksi. Itse asiassa viimeksi mainitun artikkelin myyntiluvut ovat Norjassa olleet jokseenkin verrannollisia Aku Ankan lukemiseen. Holen esittää, että juuri sarjakuvalla oli ratkaiseva rooli amerikkalaistumisen käynnistymisessä. Päteeköhän sama suomalaiseen elämänmenoon?

Kirja oli Aku-fanina erinomaisen kiinnostavaa luettavaa. Hauskintahan on, että vaikka sen vain kääntäisi suoraan suomeksi, olisi suurin osa pohdinnoista täysin tunnistettavia myös suomalaisessa kulttuurissa. Donald-landet ei kuitenkaan ole ainoa Ankkalinnaa koskeva norjalainen tutkimus. Jo 70-luvulla julkaistiin Jon Gislen Donaldismen - en muntert-vitenskapelig studie over Donald Duck og hans verden, joka samalla ilmeisesti on jonkinlainen parodia kirjallisuustieteestä. Niinkin yllättävältä kuin se kuulostaa, on Akkarista tehty Trondheimissa myös uskontotieen gradu, joka selvitteli Carl Barksin ja Don Rosan kuvausten eroja: siinä, missä Barksin ankkamaailma on äärimmäisen sekulaari, voi Rosan sarjakuvissa nähdä piirrettyjä kirkkoja ja uskonnollisen kuvaston hyödyntämistä (mm. Roopen esi-isät taivaassa).

Onko Norja jopa suurempi Aku Ankka -maa kuin Suomi? Tähän mennessä esitetyn valossa tämä voisi hyvinkin olla mahdollista. Mikäli katsotaan lukijalukuihin ja Wikipediaan, on kuitenkin uskottava seuraavaan: "I dag er det norske Donald-bladet den mest leste tegneserien i Norge. I forhold til folketallet kommer Norge på andre plass når det gjelder Donald-lesing. Bare Finland ligger foran Norge." Norjalainen Aku Ankka -lehti on siis Norjan luetuin sarjakuva. Asukasmäärään suhteutettuna Norja on kakkossijalla Akkarin lukemisessa, vain Suomessa se on suositumpaa. (Wikipedia, tarkistettu 17.5.2014.)

No niin, löytämäni blogin mukaan norjalaiset ovat toiseksi ahkerimpia kahvinjuojia. Vain suomalaiset voittavat! Seuraavaksi sama norjaksi, mutta postauksen lopussa odottaa vielä lyhyt Aku-sanasto.

TF;DR (too Finnish didn't read):

Penger eller sykkel?

Blant folk i Finland er det vanlig å si at vi drikker mest kaffe i verden og at vi leser mer Donald enn noen annen. Når æ flyttet hit var det litt overraskende å få høre at nordmenn tror de er verdens største kaffedrikkere. Ja, nordmenn er helt sikkert blant de største kaffedrikkerne i verden (det vet æ etter å ha sett hvor mye kaffe folk drikker her), men æ tror ikke dokker kan slå oss.

Hvordan er det med Donald i Norge da? Æ leste boka Donald-landet (Øyvind Holen, 2011) som er en slags populærvitenskaplig undersøkelse om Andeby og påvirkningen Donald har hatt i Norge og i det norske samfunnet. Egentlig skrev æ en kort sammenfatning av boka på finsk. I boka blir det jo undersøkt flere interessante spørsmål om Andeby: Hvorfor blir endene aldri eldre? Hvorfor er de biologiske foreldrene til karakterene nesten aldri synlige i Donald-serier? Bor Donald og Mikke Mus i den samme byen? Hvorfor finnes det ikke noen arbeiderbevegelse i Andeby? Hvordan er kvinnesynet i Donald-bladet? Hvordan tjener Minni Mus til livets opphold? Er Andeby et flerkulturelt samfunn?

Som i Norge, setter folk i Finland pris på Carl Barks' serier. Har man flaks i livet blir man sikkert kalt for Anton Antonsen. Har man mye penger så finner noen kanskje visse likheter til Skrue McDuck. At staten blir sammenlignet med dem skjer egentlig ikke i Finland, men ifølge Holen er det ikke uvanlig i Norge. Også i hjemmelandet mitt har mange lært seg å lese gjennom å øve med Donald-serier, og noen finske kjendiser forekommer i seriene med litt modifiserte navn, for eksempel Kimi Jääpallo i stedet for Jimi Pääkallo (en finsk rockeartist). Fordi Ole, Dole og Doffen lyttet på Jostein Bever i det nyeste Donald Duck & Co, antar æ at fenomenet er kjent.

Æ synes at Donald Duck har spilt like stor rolle i Finland og i finsk kultur som i Norge. Vi fikk Donald-bladet litt etter Norge, 1951. Et år senere kom Coca Cola. Etter det har den amerikanske kulturen blitt umulig å unngå. Det har skjedd i like stor grad her også. Men leser nordmenn mer Donald enn finner? Nei, dessverre ikke hvis vi vurderer det med informasjonen fra Wikipedia: "I dag er det norske Donald-bladet den mest leste tegneserien i Norge. I forhold til folketallet kommer Norge på andre plass når det gjelder Donald-lesing. Bare Finland ligger foran Norge."(Wikipedia, gransket 17.5.2014.) Så, det riktige Donald-landet er Finland.

Ifølge en blogge æ fant drikker nordmenn nest mest kaffe i verden. Det er kun finnene som drikker mer!

Norge er vel "ikuinen kakkonen" (= den evige toer) når man konkurrerer mot Finland i kaffedrikking og i Donald-lesing.

Lyhyt Aku-sanasto norjasta suomeksi:

Andeby	Ankkalinna
Anton Antonsen	Hannu Hanhi
Apalveien	Paratiisitie
Bestemor Duck	Mummo Ankka
B-gjengen, Bjørne-banden	Karhukopla
Birgitte	Riitta Hanhi
Bobleslurp-brusen	Sihi-juoma
Bolivar	Pulivari
Djevelens tann	Peikonhammas (vuori Ankkalinnan kupeessa)
Dolly Duck	Iines Ankka
Donald Duck	Aku Ankka
donalditt	akuiitti
firkantegg	kulmikkaat munat (samannimisestä tarinasta)
Guffen	Hansu
Gulbrand Gråstein	Kulta-Into Pii
Gylne Gulda	Kultu Kimallus
Hakkespettboka	Sudenpentujen käsikirja
Hakkespettene	Sudenpennut
Klara Ku	Heluna Ammu
Klaus Knegg	Polle Koninkaulus
Klodrik Duck	Touho Ankka
Kornelius Kvakk	Julle Ankanpää
Kvakk!	Kääk!
Langbein	Hessu Hopo
Lille Hjelper	Pikku apulainen
Magica fra Tryll	Milla Magia
Margarinfabrikken	(Kattivaaran) margariinitehdas
Mikke Mus	Mikki Hiiri
Millionærklubben	Miljardööriklubi
Minni Mus	Minni Hiiri
Nabo Jensen	Teppo Tulppu
Ole, Dole & Doffen	Tupu, Hupu ja Lupu
Petter Smart	Pelle Peloton
Pluto	Pluto
Rikerud	Kroisos Pennonen
Skrue MacDuck	Roope Ankka
Spøkelseskladden	Mustakaapu
Super-Langbein	Superhessu
Svarte-Petter	Musta Pekka
Tipp og Topp	Mortti ja Vertti
"Bom! Du er hypnotisert."	"Pim! Olet hypnotisoitu!"
"Jeg kan sykle uten hode!"*	"Osaan ajaa ilman päätä!"*
"med dollartegn i øyene"	"dollarinkuvat silmissä"
"O, gi meg en grav i det iskalde hav / Så langt fra min hjertenskjær"	Ja suo mulle hauta pohjassa meren, kun vanhuuden peikko mun hyytävi veren!"
"Penger eller sykkel?"	"Rahat vai kolmipyörä?"

*Aivan ensimmäisessä norjannoksessa puhekupla kuului tarkalleen "Se her! Jeg har mistet hodet!", mutta sittemmin klassikoksi muodostui myöhemmän käännöksen "Se, jeg kan sykle uten hode" .